Mutta helvetin heikosti. Mun on entistäkin vaikeampi toipua tästä keskenmenosta ja tuntuu, etten saa päivistä kiinni millään. Masennus, itkuisuus ja vitutus on tällä hetkellä päällimmäisiä tunteita mun elämässä. En halua mennä minnekkään, enkä tavata ketään. Kotonakin tuntuu ravaavan liikaa ihmisiä, mutta kun en osaa sanoa ei. Rokkari on ainut ihminen joka mulle tällä hetkellä jotain merkitsee ja on mun elämän tärkein pelastus. Ihminen joka estää mua putoamasta…Lapsenteko on meillä nyt totaalisesti kaivoon heitetty toive ja päätös kahden elosta tehty lopulliseksi.

Luojalle kiitos tämän viikon talvilomasta. En olisi kyennyt näyttämään naamaani työpaikalla. Lasten näkeminen kauppareissullakin on jo liikaa, itku tulee välittömästi. Jos arvostaisin elämääni yhtään vähempää, olisin varmasti jo päiväni päättänyt…Tosin ajattelen myös sen verran muita ihmisiä, etten sitä koskaan pystyisi tekemään. Ehkä lähipiiristäni kuitenkin löytyy ihmisiä, joille menetykseni olisi vielä suurempi, kuin meille lapsettomuuden ja keskenmenojen aiheuttama suru.

 

Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin päätän tämän kirjoituksen. ..

-Bööna-